Kuvittele (minä jättäisin mieluummin kyllä kuvittelematta, mutta kun minä koen tätä parhaillaan) pieni aukio ikivanhalta tuntuvan, hiljaisena narisevan metsän pimeässä katveessa, vaellusteltta jonka kangas kahahtaa pelottavasti aina kun jokin matalalla riippuva lehdetön oksa hipaisee sitä, kylmät kätesi jotka (nyt seuraa se pahin kaikesta) pitelevät ensimmäistä kertaa ikinä tablettia, siis sellaista pientä pelottavaa tietokoneen sukulaista, jossa on omituinen näyttö jolle ilmestyvät muka-näppäimet, joita sinun pitää sitten hipaista, mutta ei liian lujasti, ettei synny montaa kirjainta, eikä liian kevyesti, jolloin odotat ja tuijotat mutta mitään ei ilmesty. Ja auta armias jos uuden lämpimän vaellustakkisi hiha epähuomiossa osuu väärään kohtaan tuossa luonnottomassa laitteessa, näyttö hyppää jonnekin ihan omituiseen paikkaan, ja joudut pyytämään vieressäsi istuvaa kauhullesi katketakseen nauravaa walesilaispoikaa selostamaan kahdennentoista kerran, miten pääset takaisin edelliseen ruutuun, ja mistä se muka-näppäimistö taas tuleekaan esille. Okei, minä olen pelkuri. Mutta juuri tällä hetkellä minä lähtisin mieluummin tämän kansallispuiston loputtomaan pimeään metsään hirveiden eteläenglantilaisten villipetojen armoille aivan ypöyksin kuin koskettelisin tätä paholaisen keksimää modernin maailman ihmettä enää yhtään enempää.

Ensimmäinen nummivaelluspäivä on siis takanapäin, ja olemme leiriytyneet ja syöneet retkiaterian, mutta ulkona on turha viettää iltaa yhdessä, koska siellä on sysipimeää emmekä voi sytyttää nuotiota. Pysähdyimme nuotiopaikalle päivän ensimmäisellä aterialla, Lucy on todella suunnitellut vaelluksensa huolella, hänellä on siellä täällä reittien varrella katoksia, joissa säilytetään hevosille ruokaa ja vettä sekä kuivaa polttopuuta. Meidän ratsastajien lisäksi melkoisia tavarakuormia kantavat jättilaishevoset tuntuvat suhtautuvat kaikkeen tyynen rauhallisesti, vaikka Lucyn punarautias johtotamma Berry melkoisen kipakka tapaus onkin. Brave on osoittautunut todelliseksi luottohevoseksi, mutta kilpalaukassa siitä ei kyllä koostaan huolimatta ollut mihinkään, sillä vaikka miten kannustin, se pysytteli rauhassa jälkijoukossa, ja täysveriseni Lustin hoitajan Pinssen ratsastama alfaori Aramis sai rauhassa vetää laumaa. Ratsastan kahden tamman, Freesian ja Rillan välissä kulkiessamme jonossa, mutta Brave ei näytä piittaavan niistä tuon taivaallista. Sen sijaan Aramis osaa kyllä hienovaraisen kosiskelun, joten ehkä ratsuni on vain viisaasti luopunut taistosta tuon hurmurin kanssa.

Maisemat täällä ovat kyllä uskomattomia. Tokihan minä olen Dartmoorissa käynyt, useastikin, kun kerran olen lähellä kasvanut, mutta Lucy tuntee tämän maan kuin omat taskunsa ja osaa näyttää meille ihmeitä joita emme muutoin edes huomaisi. Hän tuntee jokaikisen kasvin, oli se viheriöivä tai alkutalven tappama, ja osoitteli niitä minulle aiemmin illalla kun meillä vielä oli valoa. Useimmat tunsin ulkonäöltä, mutten ollut koskaan tiennyt niiden nimiä, enkä osaisi nimetä niitä suomeksi vaikka joskus niihin törmäisinkin. Kanervaa täällä kasvaa toki loputtomiin aukeilla alueilla, mutta sen muistinkin. Lunta ei tietenkään tähän aikaan vuodesta ole, ja lämpötilakin oli päivällä +10, mutta yöksi on hyvin suurella todennäköisyydellä luvattu kovaa sadetta. Ratsuilla onkin lämpöloimiensa päällä kaulakappaleelliset sadeloimet, ja ne näyttävät aivan huppupäiseltä munkkiveljeskunnalta seistessään puiden katveessa. Oli muuten hulvatonta, kun otimme siltä katokselta mukaan heinää, joka lastattiin mihinkäs muualle kuin hevosten selkään. Jonon pysähtyessä hetkeksi tasaamaan välejä, Brave yritti kurkotella suullisen syötävää satulansa takaa. En olisi ikinä uskonut että niin massiivinen hevonen saa itsensä niin käsittämättömälle mutkalle! Ja saihan ori palkintonsa, tosin koko heinäkuorma oli vähällä hajota, ja Lucy piti minulle pienen saarnan ratsun kurissa pitämisestä, eikä ottanut kovin hyvällä sitä kun minä en kyennyt muuta kuin nauramaan vedet silmissä tyytyväisenä kuolaimet suussa mussuttavalle Bravelle.

Urossetterit ovat mukanamme, ja uskokaa tai älkää, niillä on omat, koirille valmistetut tukevat vaellusreppunsa, ja ne kantavat itse kaiken mitä tarvitsevat. Jopa niiden ruoka- ja juomakupit ovat kokoontaitettavia! Surukseni Brandy, joka on Lucyn suosikki, nukkuu hänen teltassaan, mutta olen hyvää vauhtia ystävystymässä englanninsetteri Camon kanssa, josta Reece pitää huolta. Mutta nyt kadotin taas kerran näppäimistön, ja käteni alkavat olla muutenkin melkoisen jäässä. Ainoat "näppäimet" (huoh!) joita enää aion hipaista ovat "julkaise" ja "kirjaudu ulos", ja sitten ryömin makuupussiini ja utelen Reecelta lisää siitä miten hän oikein päätyi Crowmooriin Lucyn avuksi. Hän mainitsi olleensa "kulkuripoika", ja jos lasken oikein, hän on ollut tuolloin vasta kuudentoista. Sen täytyy olla mielenkiintoinen tarina.

Lisää epätoivon vimmalla hiveltyjä päivityksiä luvassa kun olen toipunut tästä ensimmäisestä. Kirottu tekninen kehitys. Minä olen liian vanha tällaiseen.

Leiskuharjan historian aikana on tehty kaksi vaellusta Lappiin, pidempi silloin kun meillä oli useampi kylmäverinen, ja pienempi vaellus welshponeilla pari vuotta myöhemmin. Siihen väliin mahtui viikon mittainen vaellus myös Ahvenanmaalle sekalaisen hevosjoukon kanssa.

Tällä kertaa siis ajattelin päästä helpolla ja tilasin talliporukalleni vaelluksen Crowmoorista, niin ettei minun tarvinnut itse suunnitella muuta kuin miten saada viiden tytön joukko Gatwickin lentokentälle. Lähtöpaniikkini ylsi lopulta niihin mittoihin, että Renata hätisti minut harjaamaan hoitajattomia poneja ja pakkasi tavarani puolestani. Nyt en sitten löydä laukuistani yhtään mitään. Renatan järjestelmällisyys on hämmentävää, ja hänen looginen pakkausmetodinsa on minulle yksi mysteeri.

Matka sujui onneksi ilman suurempia ongelmia, siskoni ja Jami kyyditsivät meidät Turun lentoasemalle eikä kukaan edes saanut äkillistä lentopelkokohtausta (paitsi ehkä minä, siinä vaiheessa kun koneen pyörät irtosivat kiitoradan pinnasta ja se kallistui jyrkästi ylöspäin - mutta älkää kertoko tytöille, salasin sen nimittäin mielestäni varsin erinomaisesti, ottaen huomioon että paniikkikohtaukseni ovat yleensä suhteellisen melodramaattisia). Alle viiden tunnin lento tuntui todella lyhyeltä, sillä meillä oli tietysti paljon juteltavaa tulevasta vaelluksesta. Lucy oli meitä vastassa käytännöllisellä tila-autolla, ja hänet oli todella mukava tavata kaiken sen jälkeen mitä Renata on hänestä kertonut. Hämmentävää että niin nuorella tytöllä on niin kunnianhimoinen projekti - mutta vielä paljon hämmentävämpää oli huomata tallin todella sijaitsevan aivan keskellä ei mitään. Tätä nummimaan ympäröimää rinnettä suojaa armottomilta tuulilta ainoastaan yhden puolen kukkularivistö.

Olemme majoittuneet oleskelutiloiksi muutetulle tallinvintille, missä huonekalut on siirretty seinänvierille niin, että meillä on tilaa levittää makuupussimme. Kanssamme täällä majailee Lucyn "värisuora", neljä erilaista setteriä, joista Brandy muistuttaa minua kovasti edesmenneestä Samista. Tytöt ovat asettuneet piiriin, minä yritän antaa heille vähän omaa rauhaa ja viihdyn lähellä koirien nurkkausta. Olemme jo käyneet alustavasti tutustumassa ratsuihimme, minulla on likipitäen 180-säkäinen hurjan jykevä mustavalkoinen ori Brave, joka on uskomattoman kiltti, mutta vetäytyvä ja välinpitämätön, ja siinä mielessä muistuttaa minua etäisesti ensimmäisestä omasta kasvatistani Flashista, Leiskuharjan nimikkoarabin Leiskun varsasta, joka, kuten emänsä ja isänsäkin, menehtyi siinä suuressa palossa ennen kuin ehti edes täyttää vuotta. Orivarsassa oli aina jotakin viileää ja etäistä, ja vaikka se muuten olikin täysin Braven vastakohta, tuo suuren orin hienovaraisen välttelevä käytös väkisinkin tuon pienen ruunikon mieleeni.

Braven lisäksi Crowmoorin tallissa asustaa seitsemän muuta clydesdalenhevosta, sekä kahdeksan hassunnäköistä dartmoorinponia - minulla oli kauan sitten sellainen itselläni, Syca nimeltään, mutta nämä ovat näyttelylinjan sijaan puhtaita nummipörriäisiä - lukuunottamatta tummanruunikkoa Sambaa, jonka Lucy nauraen mainitsi ostaneensa jonkinlaisessa mielenhäiriössä. Hyvin sekin tosin on kuulemma pärjännyt vaelluksilla laumaan sopeuduttuaan.

Huomenna on edessä lähtö kymmeneltä aamulla, ja sitä ennen meillä on melkoisesti valmisteluja tehtävänä. Lucy sanoi ottavansa mukaan tabletin, ja alueella on kyllä kenttää, ja hän lupasi että saan vapaasti päivittää blogiani sillä, koska pysähdymme kuitenkin matkan varrella maalaistaloissa, jolloin siihen on helppo saada lisää virtaa. Ongelma onkin se, että minä en tule toimeen kosketusnäyttöjen kanssa. Tabletti nyt ei IHAN NIIN HIRVITTÄVÄ asia ole, verrattuna älypuhelimeen, jollaiseen en takuulla tule eläissäni koskemaan, mutta silti... Kaikella todennäköisyydellä saan kalliin laitteen tuhannen sekaisin, ja joudun hankkimaan uuden tilalle. No, se nyt ei ole ongelma, kunhan pääsisin yli kauhustani sitä näytön hivelyä kohtaan.

On muuten todella outoa puhua taas englantia. Renatan kanssa puhuin aluksi Suomea jotta hän oppisi kielen nopeammin, mutta nyt hän puhuu jo niin käsittämättömän sujuvasti ettei englannille ole tarvetta. Koska Lucy on kotoisin Devonista kuten minäkin, vieläpä aivan Exeterin liepeiltä, hänen kanssaan ei ole ongelmaa, mutta hänen umpiwalesilaisen apulaispoikansa Reecen puheesta minun on suorastaan vaikea saada tolkkua. Outoa ajatella että olen viettänyt lähestulkoon puolet elämästäni Suomessa... Eihän minun edes ollut tarkoitus jäädä, mutta paikka sai otteen minusta. Tai ehkä ne olivat ne hevoset. Minä aioin palata aina siihen asti, kunnes päädyin Hopearinne-nimiselle tallille hoitamaan kahta russponia - nykyisin omia rakkaita Chocoa ja Lateani tietysti. Vielä Choco ei olisi saanut minua tekemään päätöstä jäämisestä, mutta sillä hetkellä kun näin Laten, tiesin että se oli sydämeni poni, enkä minä koskaan lähtisi sen luota. Niinpä syksyllä 2008 kaikki haaveet joskus tapahtuvasta kotiinpaluusta unohtuivat, ja sen jälkeen mikään ei estänyt minua perustamasta omaa tallia. Ja niin syntyi Leiskuharja.

Nyt taidan liittyä tyttöjen seuraan iltapalalle, sillä ajattelin olla kohteliaasti aamulla aikaisin ylhäällä auttamassa Lucya ja Reecea vaelluksen valmisteluissa. Lucyn kummisedän pitäisi myös saapua pitämään huolta tallille jäävistä poneista, ja olen utelias tutustumaan häneen.

Hevosille on saatu juuri aamuruoat eteen, ja tulin äsken sisälle, missä minua kohtasi jo viikon ajalta tuttu näky - puolillaan olevien laukkujen sekamelska, ja pinoittain irtotavaroita, joista en ole vielä päättänyt tarvitaanko niitä mukaan vai ei. "Olisiko aika?" kysyy Renata aamukahvinsa äärestä, kun istun tässä naputtelemassa tätä tekstiä. Minä pudistan neuroottisesti päätäni. Vihaan pakkaamista. Vihaan päätöksiä. Eniten vihaan sitä, että kävi miten kävi, minä unohdan takuulla jotakin, ja aivan vuorenvarmasti se jokin on sellaista, mitä ilman ei mitenkään pärjää.

"Et sinä pääse siitä hommasta, vaikka lykkäisit sen viimeiseen puoleen tuntiin", siskoni huomauttaa, ja minä käsken hänen olla hiljaa ja antaa minun keskittyä. Niin milloin meidän pitikään olla lentokentällä? Apua, minä olen toivottoman huono järjestelemään asioita.

Kyseessä on siis ihan itse omasta tahdostani tilattu viikon ratsastusvaellus Dartmoorin nummilla, Renatan Englannin-tutun Lucyn uudella tallilla, Crowmoorissa. Liina, Aurora, Annie, Pinsse ja Oona ovat ilmoittautuneet mukaan, ja voin kuvitella että tytöistä jokaikisellä on pakkaaminen paremmassa vaiheessa kuin minulla. Ainoa, mikä minua tässä reissussa ei huoleta, on se, miten Leiskuharjassa pärjätään minun poissaollessani. Siskoni on tehokkuuden huippu, ja hän osaa pitää tallityöntekijämme Jamin kurissa. Luultavasti he pärjäävät kahdestaan paremmin kun minä en ole täällä kehittämässä neuroosia jokaisesta pikkuongelmasta.

Ai niin. "Älä sitten yritä ratsastaa Dantella", varoitan Renataa. Oma ponikokoinen ruunani, jonka virallinen nimikin tarkoittaa kirottua iiriksi, on suurinpiirtein niin hankala kuin pieni hevonen nyt voi hankala olla. Jonkin aikaa se tuntui pärjäävän hyvin, kun sillä oli hoitajanaan varmaotteinen Sanni, joka ei yksinkertaisesti suostunut pelkäämään sitä. Ei sen puoleen, ei pelkää Renatakaan, mutta hänen tiukat otteensa eivät sovi ruunalleni. "Jos sillä on liikaa energiaa, irtohypytä sitä maneesissa. Mutta mitä teetkin, ÄLÄ ratsasta sillä."

Mieleeni palaa muisto, hyvin elävänä. Oliko se alkuvuotta 2011? En ole varma, kronologiallani on tapana seota helposti. Mutta silti.

Se oli Irlannista tuotu vahinkovarsa, jota joku rohkea ostaja oli erehtynyt luulemaan lahjakkaaksi - tai eihän se erehdys ollut, ponihevonen oli suorastaan ilmiömäinen, sen lisäksi että se oli kaunis, mutta kun se oli täysin mahdoton käsitellä, mitä ihmeen käyttöä tuolla lahjakkuudella oli? Minä seisoin ja katselin pientä hurjimusta, joka laukkasi tarhassaan, jarrutti raivoisasti, käännähti ja laukkasi toiseen suuntaan. Alkuperäisen ostajan todettua sen toivottomaksi, se oli kiertänyt kodista kotiin, eikä sitä oltu kohdeltu hyvin. Nyt se oli täysi paholainen.

Ruuna laukkasi miltei tarhan aidalle asti, ja minä näin välähdyksen sen silmistä; uhmaa, raivoa - ja pohjatonta, uupunutta ahdistusta. "Älä yritäkään pelastaa minua", pikkuhevosen katse sanoi, mutta jossakin sen alle hautautuneena oli pyyntö, lähes rukous. Minulle riitti yksi katse noihin silmiin, jotka minä tunnistin kuin peilin. "Minä ostan sen", sanoin.

"Pidä hyvänäsi." Hevosvälittäjä ilmeisesti piti minua hulluna - ja täytyy myöntää, että viikon kuluttua olin itsekin samaa mieltä. Dante oli purrut, potkinut, riehunut, karannut, paiskannut minut selästään vähintään kolmesti jokaisella lyhyellä ratsastuskerralla, ja minä olin yltäpäältä ruhjeilla ja mustelmilla ja täysin toivoton. Mutta minä en voinut luovuttaa, minä olin tuolle kiroukselle velkaa edes yrittämisen, siitä yksinkertaisesta syystä, miten se joskus katsoi minua, kun jälleen kerran nousin maasta ja pyydystin sen ainoalla toimivalla keinolla - ajamalla sen nurkkaan. Silloin sen silmissä väikkyi himmeänä verhottu, mutta kuitenkin erottuva kauhu. Se vihasi koko maailmaa, mutta vain siitä syystä, että viha oli sen ainoa keino käsitellä pelkoa ja turvattomuutta, ja sen tunteen minä tunnistin.

Luottamussuhteen rakentaminen Danteen vei lähemmäs vuoden, eikä sekään tehnyt ruunasta helppoa käsiteltävää, kaikkea muuta. Mutta se lakkasi pitämästä minua yhtenä monista vihollisistaan, ja vuosien mittaan sen luonne pehmeni, niin että muutkin pystyivät käsittelemään sitä. Sannin lähdettyä minä otin sen kuitenkin itse hoiviini, kun ei yliherkästä Blue-arabistani kuitenkaan ollut kunnon kisahevoseksi. Ja Dante - se ei ehkä ole Coronaan verrattava huippuluokan kilparatsu, mutta näytäpä minulle maastoeste, jota Dante ei yrittäisi hypätä, vaikka se veisi siltä hengen. En ole milloinkaan nähnyt sen kieltävän maastokokeessa, enkä ole milloinkaan nähnyt sen epäonnistuvan kiintoesteellä oman virheensä vuoksi.

Mutta se Dantesta, sillä Renata vilkuilee kelloaan merkitsevästi. Paitsi pakkaaminen, minulla on vielä paljon asioita hoidettavana ennen lähtöä. Pakko varmaankin tehdä numeroitu lista kaikesta, sillä muuten minä en tähän kykene. Vaeltaminen kokeneilla, rauhallisilla clydesdalenhevosilla pätevän eräoppaan johdolla on varmastikin turvallista, mutta mieleni ei suostu lakkaamaan spekuloimasta kaikella sillä, mikä vaelluksella voi mennä pieleen. Luulisi että olisin Leiskuharjan viisi- ja puolivuotisen historian aikana oppinut, että aina, kun olen varautunut pahimpiin mahdollisiin kauhuskenaarioihin, niistä ei näy merkkiäkään - oppinut yksinkertaisesti luottamaan siihen, että asiat sujuvat, kuten ovat sujuneet aina ennenkin. Mutta ei. Minun täytyy aina ottaa huomioon katastrofin mahdollisuus. Renatalla on tapana kysyä, miksi ihmeessä, kun en kuitenkaan voi tehdä sille mitään, jos se on tapahtuakseen. En ikinä osaa vastata.

Vuosien toinen toistaan seuraavien oikeustaisteluiden päätteeksi kävi sitten niin, että nimeltämainitsematon vakuutusyhtiö tuomittiin pulittamaan minulle siveetön summa rahaa seurauksena vuoden 2010 suuresta tallipalosta, joka paitsi tuhosi kaiken omaisuuteni, myös surmasi liian monta rakasta hevosystävää laskettavaksi. Se oli Leiskuharjan niinsanotun kulta-ajan loppu. Kutsun tätä nykyistä "toiseksi kulta-ajaksi", mutta toki mittakaava on paljon pienempi - toistaiseksi. Jokainen, joka minua vähänkin tuntee, tietää tasan ja tarkkaan mitä on mielessäni ensimmäisenä, kun äkkirikastun.

Palatakseni ajassa vähän taaksepäin (sillä lukijoista kukaan tuskin tuntee tapausta), kerron palan sydäntäsärkevää muistoani tuosta hirvittävästä yöstä.

Varhaisessa aamuyössä tuoksuu kevät, kun herään kesken unien, vaikka puut ovatkin vasta juuri ja juuri silmuilla. Ensin en tiedä mikä minut herätti, mutta sitten ulkoa kajastava outo ja kauhistuttava valo pyyhkäisee unen rippeetkin pois. Ja samassa gordoninsetterini Sam, joka spanielikolmikostani poiketen nukkuu sisällä talossa eikä tallissa, alkaa ulvoa toisin kuin olen milloinkaan kuullut sen ääntelevän. Minä juoksen aamutakkia ylleni vetäen alakertaan, työnnän jalkani niihin iänikuisiin cowboybootseihin, ja ryntään koira kannoillani pihalle.

Suuri päätallini on ilmiliekeissä. Sisältä kuuluu kauhistunutta hirnuntaa ja hevosten tuskanhuutoja, joita en kestä kuulla. Minä asun täällä yksin, mitä ihmettä minä teen? Mitä hyötyä minusta on, kun olen halvaantunut pihalle tuijottamaan tuota näkyä, joka on joka ikisen tallinomistajan pahin painajainen?

Ymmärrän lopulta sentään soittaa palokunnan, ja sitten en enää epäröi, vaan ryntään sisään ovesta. Lähimmässä karsinassa seisoo pohjoisruotsalaiseni Töpö, ja kykenemättä ajattelemaan tempaan sen otsaharjasta mukaani - onnekseni kyseessä on rauhallinen ruuna, joka kauhunkin keskellä seuraa omistajaansa. Lykkään sen lähimpään tarhaan, ja juoksen takaisin. Minun PITÄÄ saada Amié ulos, sydämeni hakkaa tuskaisesti, mutta vieressä Jack ja Menni hirnuvat kuolemaa, enkä minä VOI jättää niitä. Saan molemmille riimut, ja puoliväkisin revin ne ulos karsinoistaan, ja ovesta, joka onneksi on lähellä. Juoksutan ne Töpön seuraksi, mutta kun aion syöksyä takaisin sisään, huomaan liekkien tarttuvan ponitalliin, ja se särkee kaiken mitä minusta on jäljellä. EI MINUN PONEJANI!!

Unohtaen Amién, unohtaen hevosten loputtoman huudon, minä juoksen pihan poikki kohti ponitallia. Ne minulla on aikaa pelastaa, ne minä ehdin saada ulos! Lemmikkiponini Late luottaa minuun, ja kun tartun sen valkeaan otsatupsuun ja avaan sen uskollisen ystävän Chocon karsinan oven, russponikaksikko kipittää kanssani ulos. Kun palaan talliin, se on jo ilmiliekeissä. Miten se voi tapahtua näin nopeasti? Tartun Fridde-oriin, mutta minun on keinoteltava senkin päähän riimu, ennen kuin saan kauhistuneen welshponin mukaani. Ovenkarmit ovat hyvää vauhtia syttymässä, kun epätoivon voimalla palaan savusta ja hengästyksestä yskien talliin. Poneja, poneja, poneja, jotka kaikki huutavat sanoinkuvaamatonta kauhuaan. Ja sitten tajuntani täyttää yksi ajatus: Emi. Minä en voi jättää hilpeää, huoletonta Emiäni. Se on aivan tallin perällä, mutta minä juoksen käytäviä, ja onnistun pääsemään nurkkaan johon liekit eivät vielä yllä, ja Emin hirnahdus on helpotusta kun ilmestyn. Rivin vastakkaiselta puoleltakin, jonne en näe, tunnistan Ompun tuskanhuudot, ja kipeät huuleni muodostavat sanan "anteeksi", suolaiset kyyneleet viiltävät savun polttamia poskia. Saan Emin ulos karsinastaan, mutta tie on jo miltei tukossa.

Tähänkö tämä loppuu? minä mietin, mutta sitten näen vasemmalla varustehuoneen oven, ja vedän ponin mukanani sinne. Tietäen, miten aika lakkaamatta hupenee, minä kastelen kaksi vilttiä, ja peitän toisella Emin ja toisella itseni. Ja sitten mennään. Läpi tulen, pakoon romahtavien kattohirsien alta, ja viimein ulos ovesta ulkoilmaan joka satuttaa keuhkoja.

Paloautot ujeltavat lähemmäs ja lähemmäs, mutta päätalli on jo romahtanut, ja ponitalli palaa tuhkaksi. Minä itken pihalla polvillani kädet Emin kaulaan kiedottuina, ja pelkonsakin keskellä ruuna nojaa minuun ja lohduttaa. Kaikki mitä on enää tehtävissä, on palon rajaaminen ja sammuttaminen. Pihan vastakkaiselle puolelle rakennettu yksityistalli on vahingoittumaton, ja se on kai minun onneni, sillä siellä ovat kaikkien muiden hevoset, joiden kuolema olisi ollut minun vastuullani. Mutta miksen minä voinut majoittaa Amiéta sinne? Fabiania? Miksi?

Tuhkan keskellä minä tuijotan tarhoja, kolmea hevosta ja kolmea ponia, sekä vierelläni uskollisesti pysyttelevää sabinoa, ja mietin, tämäkö tästä on jäljellä? Kymmenen prosenttia minun rakkaasta laumastani? Ja kauhuissaan talon alle paennut Sam, joka ei ymmärrä, että sen ystävät Myrsky, Tuisku ja Pyry ovat poissa. Kaikki on niin hiljaista. Niin hiljaista, että tuntuu kuin koko maailma olisi muuttunut lopullisesti mykäksi.

Tietysti vakuutusyhtiö yritti kaikin keinoin kiertää vastuunsa, kun kyse oli näin suuresta tuhosta, useista arvohevosista, pelkkien tuntiponienkin yhteiskorvaushinnan noustessa huikeaksi summaksi, rakennusvahingot päälle. Minua on syytetty kaikesta alkaen piittaamattomuudesta ja päättyen vakuutuspetokseen. Onko sitten ihme, että olen ollut välillä niin hajalla? Että Leiskuharja on taukoillut? Minä en ole kuitenkaan suostunut luovuttamaan, sillä Omppu-ponin huuto ei vaimene korvistani, vaikka saisin kaikki maailman korvaukset. Ja se hevosten tuskainen kuoro, jonka yritin sulkea korvistani rynnätessäni pelastamaan poneja. Mitä mahdollisuuksia minulla edes oli? Mikään raha ei sitä menetystä korvaa, mutta he ovat tämän minulle velkaa. Uudelleen ja uudelleen on todistettu, että palon syy oli minun toiminnastani mitenkään riippumaton sähkövika, joten minä en kertakaikkiaan suostunut ottamaan vastuuta harteilleni.

En aio paljastaa edes korvaussumman lukujen määrää, mutta sillä minä saan kaiken mitä haluan ja enemmän. Ja mitä muuta minä voisin haluta kuin uuden, loistokkaan Leiskuharjan, kun tila talleistani on loppumaisillaan ja isosiskoni Renata on jatkuvasti muistuttamassa että uusista hevoshankinnoista on turha haaveilla? Minä kuulin tästä eilen, ja jo nyt, ennen kuin rahat ovat edes varsinaisesti tililläni, minä olen palkannut arkkitehdin, joukon ensiluokkaisia rakennusmiehiä, työnjohtajan tekemään materiaalitilaukset ja suunnitelmat joista minä en mitään ymmärrä - ja tietysti korvamerkinnyt Renatan mielestä naurettavan määrän hevosten ja ponien myynti-ilmoituksia. Tässä ei mene kauaakaan - ja minun ei pitänyt kurkotella taivaita. Mutta mitä väliä sillä on? Ehkä, jos uusi, monipaikkainen talli on täynnä hörinää ja kavioiden kolahduksia, hevosten kuoro vihdoin vaikenee.

"Olisiko aika hakea Blue ja hoitaa se astutus alta pois, jos haluat ehtiä ennen kuin Serenellan kiima loppuu?" Renata kysyy tuossa vieressä, ja minä hymyilen. Uudet varsat viimeistään tekevät elämän elämisen arvoiseksi.