Vuosien toinen toistaan seuraavien oikeustaisteluiden päätteeksi kävi sitten niin, että nimeltämainitsematon vakuutusyhtiö tuomittiin pulittamaan minulle siveetön summa rahaa seurauksena vuoden 2010 suuresta tallipalosta, joka paitsi tuhosi kaiken omaisuuteni, myös surmasi liian monta rakasta hevosystävää laskettavaksi. Se oli Leiskuharjan niinsanotun kulta-ajan loppu. Kutsun tätä nykyistä "toiseksi kulta-ajaksi", mutta toki mittakaava on paljon pienempi - toistaiseksi. Jokainen, joka minua vähänkin tuntee, tietää tasan ja tarkkaan mitä on mielessäni ensimmäisenä, kun äkkirikastun.

Palatakseni ajassa vähän taaksepäin (sillä lukijoista kukaan tuskin tuntee tapausta), kerron palan sydäntäsärkevää muistoani tuosta hirvittävästä yöstä.

Varhaisessa aamuyössä tuoksuu kevät, kun herään kesken unien, vaikka puut ovatkin vasta juuri ja juuri silmuilla. Ensin en tiedä mikä minut herätti, mutta sitten ulkoa kajastava outo ja kauhistuttava valo pyyhkäisee unen rippeetkin pois. Ja samassa gordoninsetterini Sam, joka spanielikolmikostani poiketen nukkuu sisällä talossa eikä tallissa, alkaa ulvoa toisin kuin olen milloinkaan kuullut sen ääntelevän. Minä juoksen aamutakkia ylleni vetäen alakertaan, työnnän jalkani niihin iänikuisiin cowboybootseihin, ja ryntään koira kannoillani pihalle.

Suuri päätallini on ilmiliekeissä. Sisältä kuuluu kauhistunutta hirnuntaa ja hevosten tuskanhuutoja, joita en kestä kuulla. Minä asun täällä yksin, mitä ihmettä minä teen? Mitä hyötyä minusta on, kun olen halvaantunut pihalle tuijottamaan tuota näkyä, joka on joka ikisen tallinomistajan pahin painajainen?

Ymmärrän lopulta sentään soittaa palokunnan, ja sitten en enää epäröi, vaan ryntään sisään ovesta. Lähimmässä karsinassa seisoo pohjoisruotsalaiseni Töpö, ja kykenemättä ajattelemaan tempaan sen otsaharjasta mukaani - onnekseni kyseessä on rauhallinen ruuna, joka kauhunkin keskellä seuraa omistajaansa. Lykkään sen lähimpään tarhaan, ja juoksen takaisin. Minun PITÄÄ saada Amié ulos, sydämeni hakkaa tuskaisesti, mutta vieressä Jack ja Menni hirnuvat kuolemaa, enkä minä VOI jättää niitä. Saan molemmille riimut, ja puoliväkisin revin ne ulos karsinoistaan, ja ovesta, joka onneksi on lähellä. Juoksutan ne Töpön seuraksi, mutta kun aion syöksyä takaisin sisään, huomaan liekkien tarttuvan ponitalliin, ja se särkee kaiken mitä minusta on jäljellä. EI MINUN PONEJANI!!

Unohtaen Amién, unohtaen hevosten loputtoman huudon, minä juoksen pihan poikki kohti ponitallia. Ne minulla on aikaa pelastaa, ne minä ehdin saada ulos! Lemmikkiponini Late luottaa minuun, ja kun tartun sen valkeaan otsatupsuun ja avaan sen uskollisen ystävän Chocon karsinan oven, russponikaksikko kipittää kanssani ulos. Kun palaan talliin, se on jo ilmiliekeissä. Miten se voi tapahtua näin nopeasti? Tartun Fridde-oriin, mutta minun on keinoteltava senkin päähän riimu, ennen kuin saan kauhistuneen welshponin mukaani. Ovenkarmit ovat hyvää vauhtia syttymässä, kun epätoivon voimalla palaan savusta ja hengästyksestä yskien talliin. Poneja, poneja, poneja, jotka kaikki huutavat sanoinkuvaamatonta kauhuaan. Ja sitten tajuntani täyttää yksi ajatus: Emi. Minä en voi jättää hilpeää, huoletonta Emiäni. Se on aivan tallin perällä, mutta minä juoksen käytäviä, ja onnistun pääsemään nurkkaan johon liekit eivät vielä yllä, ja Emin hirnahdus on helpotusta kun ilmestyn. Rivin vastakkaiselta puoleltakin, jonne en näe, tunnistan Ompun tuskanhuudot, ja kipeät huuleni muodostavat sanan "anteeksi", suolaiset kyyneleet viiltävät savun polttamia poskia. Saan Emin ulos karsinastaan, mutta tie on jo miltei tukossa.

Tähänkö tämä loppuu? minä mietin, mutta sitten näen vasemmalla varustehuoneen oven, ja vedän ponin mukanani sinne. Tietäen, miten aika lakkaamatta hupenee, minä kastelen kaksi vilttiä, ja peitän toisella Emin ja toisella itseni. Ja sitten mennään. Läpi tulen, pakoon romahtavien kattohirsien alta, ja viimein ulos ovesta ulkoilmaan joka satuttaa keuhkoja.

Paloautot ujeltavat lähemmäs ja lähemmäs, mutta päätalli on jo romahtanut, ja ponitalli palaa tuhkaksi. Minä itken pihalla polvillani kädet Emin kaulaan kiedottuina, ja pelkonsakin keskellä ruuna nojaa minuun ja lohduttaa. Kaikki mitä on enää tehtävissä, on palon rajaaminen ja sammuttaminen. Pihan vastakkaiselle puolelle rakennettu yksityistalli on vahingoittumaton, ja se on kai minun onneni, sillä siellä ovat kaikkien muiden hevoset, joiden kuolema olisi ollut minun vastuullani. Mutta miksen minä voinut majoittaa Amiéta sinne? Fabiania? Miksi?

Tuhkan keskellä minä tuijotan tarhoja, kolmea hevosta ja kolmea ponia, sekä vierelläni uskollisesti pysyttelevää sabinoa, ja mietin, tämäkö tästä on jäljellä? Kymmenen prosenttia minun rakkaasta laumastani? Ja kauhuissaan talon alle paennut Sam, joka ei ymmärrä, että sen ystävät Myrsky, Tuisku ja Pyry ovat poissa. Kaikki on niin hiljaista. Niin hiljaista, että tuntuu kuin koko maailma olisi muuttunut lopullisesti mykäksi.

Tietysti vakuutusyhtiö yritti kaikin keinoin kiertää vastuunsa, kun kyse oli näin suuresta tuhosta, useista arvohevosista, pelkkien tuntiponienkin yhteiskorvaushinnan noustessa huikeaksi summaksi, rakennusvahingot päälle. Minua on syytetty kaikesta alkaen piittaamattomuudesta ja päättyen vakuutuspetokseen. Onko sitten ihme, että olen ollut välillä niin hajalla? Että Leiskuharja on taukoillut? Minä en ole kuitenkaan suostunut luovuttamaan, sillä Omppu-ponin huuto ei vaimene korvistani, vaikka saisin kaikki maailman korvaukset. Ja se hevosten tuskainen kuoro, jonka yritin sulkea korvistani rynnätessäni pelastamaan poneja. Mitä mahdollisuuksia minulla edes oli? Mikään raha ei sitä menetystä korvaa, mutta he ovat tämän minulle velkaa. Uudelleen ja uudelleen on todistettu, että palon syy oli minun toiminnastani mitenkään riippumaton sähkövika, joten minä en kertakaikkiaan suostunut ottamaan vastuuta harteilleni.

En aio paljastaa edes korvaussumman lukujen määrää, mutta sillä minä saan kaiken mitä haluan ja enemmän. Ja mitä muuta minä voisin haluta kuin uuden, loistokkaan Leiskuharjan, kun tila talleistani on loppumaisillaan ja isosiskoni Renata on jatkuvasti muistuttamassa että uusista hevoshankinnoista on turha haaveilla? Minä kuulin tästä eilen, ja jo nyt, ennen kuin rahat ovat edes varsinaisesti tililläni, minä olen palkannut arkkitehdin, joukon ensiluokkaisia rakennusmiehiä, työnjohtajan tekemään materiaalitilaukset ja suunnitelmat joista minä en mitään ymmärrä - ja tietysti korvamerkinnyt Renatan mielestä naurettavan määrän hevosten ja ponien myynti-ilmoituksia. Tässä ei mene kauaakaan - ja minun ei pitänyt kurkotella taivaita. Mutta mitä väliä sillä on? Ehkä, jos uusi, monipaikkainen talli on täynnä hörinää ja kavioiden kolahduksia, hevosten kuoro vihdoin vaikenee.

"Olisiko aika hakea Blue ja hoitaa se astutus alta pois, jos haluat ehtiä ennen kuin Serenellan kiima loppuu?" Renata kysyy tuossa vieressä, ja minä hymyilen. Uudet varsat viimeistään tekevät elämän elämisen arvoiseksi.