Leiskuharjan historian aikana on tehty kaksi vaellusta Lappiin, pidempi silloin kun meillä oli useampi kylmäverinen, ja pienempi vaellus welshponeilla pari vuotta myöhemmin. Siihen väliin mahtui viikon mittainen vaellus myös Ahvenanmaalle sekalaisen hevosjoukon kanssa.

Tällä kertaa siis ajattelin päästä helpolla ja tilasin talliporukalleni vaelluksen Crowmoorista, niin ettei minun tarvinnut itse suunnitella muuta kuin miten saada viiden tytön joukko Gatwickin lentokentälle. Lähtöpaniikkini ylsi lopulta niihin mittoihin, että Renata hätisti minut harjaamaan hoitajattomia poneja ja pakkasi tavarani puolestani. Nyt en sitten löydä laukuistani yhtään mitään. Renatan järjestelmällisyys on hämmentävää, ja hänen looginen pakkausmetodinsa on minulle yksi mysteeri.

Matka sujui onneksi ilman suurempia ongelmia, siskoni ja Jami kyyditsivät meidät Turun lentoasemalle eikä kukaan edes saanut äkillistä lentopelkokohtausta (paitsi ehkä minä, siinä vaiheessa kun koneen pyörät irtosivat kiitoradan pinnasta ja se kallistui jyrkästi ylöspäin - mutta älkää kertoko tytöille, salasin sen nimittäin mielestäni varsin erinomaisesti, ottaen huomioon että paniikkikohtaukseni ovat yleensä suhteellisen melodramaattisia). Alle viiden tunnin lento tuntui todella lyhyeltä, sillä meillä oli tietysti paljon juteltavaa tulevasta vaelluksesta. Lucy oli meitä vastassa käytännöllisellä tila-autolla, ja hänet oli todella mukava tavata kaiken sen jälkeen mitä Renata on hänestä kertonut. Hämmentävää että niin nuorella tytöllä on niin kunnianhimoinen projekti - mutta vielä paljon hämmentävämpää oli huomata tallin todella sijaitsevan aivan keskellä ei mitään. Tätä nummimaan ympäröimää rinnettä suojaa armottomilta tuulilta ainoastaan yhden puolen kukkularivistö.

Olemme majoittuneet oleskelutiloiksi muutetulle tallinvintille, missä huonekalut on siirretty seinänvierille niin, että meillä on tilaa levittää makuupussimme. Kanssamme täällä majailee Lucyn "värisuora", neljä erilaista setteriä, joista Brandy muistuttaa minua kovasti edesmenneestä Samista. Tytöt ovat asettuneet piiriin, minä yritän antaa heille vähän omaa rauhaa ja viihdyn lähellä koirien nurkkausta. Olemme jo käyneet alustavasti tutustumassa ratsuihimme, minulla on likipitäen 180-säkäinen hurjan jykevä mustavalkoinen ori Brave, joka on uskomattoman kiltti, mutta vetäytyvä ja välinpitämätön, ja siinä mielessä muistuttaa minua etäisesti ensimmäisestä omasta kasvatistani Flashista, Leiskuharjan nimikkoarabin Leiskun varsasta, joka, kuten emänsä ja isänsäkin, menehtyi siinä suuressa palossa ennen kuin ehti edes täyttää vuotta. Orivarsassa oli aina jotakin viileää ja etäistä, ja vaikka se muuten olikin täysin Braven vastakohta, tuo suuren orin hienovaraisen välttelevä käytös väkisinkin tuon pienen ruunikon mieleeni.

Braven lisäksi Crowmoorin tallissa asustaa seitsemän muuta clydesdalenhevosta, sekä kahdeksan hassunnäköistä dartmoorinponia - minulla oli kauan sitten sellainen itselläni, Syca nimeltään, mutta nämä ovat näyttelylinjan sijaan puhtaita nummipörriäisiä - lukuunottamatta tummanruunikkoa Sambaa, jonka Lucy nauraen mainitsi ostaneensa jonkinlaisessa mielenhäiriössä. Hyvin sekin tosin on kuulemma pärjännyt vaelluksilla laumaan sopeuduttuaan.

Huomenna on edessä lähtö kymmeneltä aamulla, ja sitä ennen meillä on melkoisesti valmisteluja tehtävänä. Lucy sanoi ottavansa mukaan tabletin, ja alueella on kyllä kenttää, ja hän lupasi että saan vapaasti päivittää blogiani sillä, koska pysähdymme kuitenkin matkan varrella maalaistaloissa, jolloin siihen on helppo saada lisää virtaa. Ongelma onkin se, että minä en tule toimeen kosketusnäyttöjen kanssa. Tabletti nyt ei IHAN NIIN HIRVITTÄVÄ asia ole, verrattuna älypuhelimeen, jollaiseen en takuulla tule eläissäni koskemaan, mutta silti... Kaikella todennäköisyydellä saan kalliin laitteen tuhannen sekaisin, ja joudun hankkimaan uuden tilalle. No, se nyt ei ole ongelma, kunhan pääsisin yli kauhustani sitä näytön hivelyä kohtaan.

On muuten todella outoa puhua taas englantia. Renatan kanssa puhuin aluksi Suomea jotta hän oppisi kielen nopeammin, mutta nyt hän puhuu jo niin käsittämättömän sujuvasti ettei englannille ole tarvetta. Koska Lucy on kotoisin Devonista kuten minäkin, vieläpä aivan Exeterin liepeiltä, hänen kanssaan ei ole ongelmaa, mutta hänen umpiwalesilaisen apulaispoikansa Reecen puheesta minun on suorastaan vaikea saada tolkkua. Outoa ajatella että olen viettänyt lähestulkoon puolet elämästäni Suomessa... Eihän minun edes ollut tarkoitus jäädä, mutta paikka sai otteen minusta. Tai ehkä ne olivat ne hevoset. Minä aioin palata aina siihen asti, kunnes päädyin Hopearinne-nimiselle tallille hoitamaan kahta russponia - nykyisin omia rakkaita Chocoa ja Lateani tietysti. Vielä Choco ei olisi saanut minua tekemään päätöstä jäämisestä, mutta sillä hetkellä kun näin Laten, tiesin että se oli sydämeni poni, enkä minä koskaan lähtisi sen luota. Niinpä syksyllä 2008 kaikki haaveet joskus tapahtuvasta kotiinpaluusta unohtuivat, ja sen jälkeen mikään ei estänyt minua perustamasta omaa tallia. Ja niin syntyi Leiskuharja.

Nyt taidan liittyä tyttöjen seuraan iltapalalle, sillä ajattelin olla kohteliaasti aamulla aikaisin ylhäällä auttamassa Lucya ja Reecea vaelluksen valmisteluissa. Lucyn kummisedän pitäisi myös saapua pitämään huolta tallille jäävistä poneista, ja olen utelias tutustumaan häneen.