Hevosille on saatu juuri aamuruoat eteen, ja tulin äsken sisälle, missä minua kohtasi jo viikon ajalta tuttu näky - puolillaan olevien laukkujen sekamelska, ja pinoittain irtotavaroita, joista en ole vielä päättänyt tarvitaanko niitä mukaan vai ei. "Olisiko aika?" kysyy Renata aamukahvinsa äärestä, kun istun tässä naputtelemassa tätä tekstiä. Minä pudistan neuroottisesti päätäni. Vihaan pakkaamista. Vihaan päätöksiä. Eniten vihaan sitä, että kävi miten kävi, minä unohdan takuulla jotakin, ja aivan vuorenvarmasti se jokin on sellaista, mitä ilman ei mitenkään pärjää.

"Et sinä pääse siitä hommasta, vaikka lykkäisit sen viimeiseen puoleen tuntiin", siskoni huomauttaa, ja minä käsken hänen olla hiljaa ja antaa minun keskittyä. Niin milloin meidän pitikään olla lentokentällä? Apua, minä olen toivottoman huono järjestelemään asioita.

Kyseessä on siis ihan itse omasta tahdostani tilattu viikon ratsastusvaellus Dartmoorin nummilla, Renatan Englannin-tutun Lucyn uudella tallilla, Crowmoorissa. Liina, Aurora, Annie, Pinsse ja Oona ovat ilmoittautuneet mukaan, ja voin kuvitella että tytöistä jokaikisellä on pakkaaminen paremmassa vaiheessa kuin minulla. Ainoa, mikä minua tässä reissussa ei huoleta, on se, miten Leiskuharjassa pärjätään minun poissaollessani. Siskoni on tehokkuuden huippu, ja hän osaa pitää tallityöntekijämme Jamin kurissa. Luultavasti he pärjäävät kahdestaan paremmin kun minä en ole täällä kehittämässä neuroosia jokaisesta pikkuongelmasta.

Ai niin. "Älä sitten yritä ratsastaa Dantella", varoitan Renataa. Oma ponikokoinen ruunani, jonka virallinen nimikin tarkoittaa kirottua iiriksi, on suurinpiirtein niin hankala kuin pieni hevonen nyt voi hankala olla. Jonkin aikaa se tuntui pärjäävän hyvin, kun sillä oli hoitajanaan varmaotteinen Sanni, joka ei yksinkertaisesti suostunut pelkäämään sitä. Ei sen puoleen, ei pelkää Renatakaan, mutta hänen tiukat otteensa eivät sovi ruunalleni. "Jos sillä on liikaa energiaa, irtohypytä sitä maneesissa. Mutta mitä teetkin, ÄLÄ ratsasta sillä."

Mieleeni palaa muisto, hyvin elävänä. Oliko se alkuvuotta 2011? En ole varma, kronologiallani on tapana seota helposti. Mutta silti.

Se oli Irlannista tuotu vahinkovarsa, jota joku rohkea ostaja oli erehtynyt luulemaan lahjakkaaksi - tai eihän se erehdys ollut, ponihevonen oli suorastaan ilmiömäinen, sen lisäksi että se oli kaunis, mutta kun se oli täysin mahdoton käsitellä, mitä ihmeen käyttöä tuolla lahjakkuudella oli? Minä seisoin ja katselin pientä hurjimusta, joka laukkasi tarhassaan, jarrutti raivoisasti, käännähti ja laukkasi toiseen suuntaan. Alkuperäisen ostajan todettua sen toivottomaksi, se oli kiertänyt kodista kotiin, eikä sitä oltu kohdeltu hyvin. Nyt se oli täysi paholainen.

Ruuna laukkasi miltei tarhan aidalle asti, ja minä näin välähdyksen sen silmistä; uhmaa, raivoa - ja pohjatonta, uupunutta ahdistusta. "Älä yritäkään pelastaa minua", pikkuhevosen katse sanoi, mutta jossakin sen alle hautautuneena oli pyyntö, lähes rukous. Minulle riitti yksi katse noihin silmiin, jotka minä tunnistin kuin peilin. "Minä ostan sen", sanoin.

"Pidä hyvänäsi." Hevosvälittäjä ilmeisesti piti minua hulluna - ja täytyy myöntää, että viikon kuluttua olin itsekin samaa mieltä. Dante oli purrut, potkinut, riehunut, karannut, paiskannut minut selästään vähintään kolmesti jokaisella lyhyellä ratsastuskerralla, ja minä olin yltäpäältä ruhjeilla ja mustelmilla ja täysin toivoton. Mutta minä en voinut luovuttaa, minä olin tuolle kiroukselle velkaa edes yrittämisen, siitä yksinkertaisesta syystä, miten se joskus katsoi minua, kun jälleen kerran nousin maasta ja pyydystin sen ainoalla toimivalla keinolla - ajamalla sen nurkkaan. Silloin sen silmissä väikkyi himmeänä verhottu, mutta kuitenkin erottuva kauhu. Se vihasi koko maailmaa, mutta vain siitä syystä, että viha oli sen ainoa keino käsitellä pelkoa ja turvattomuutta, ja sen tunteen minä tunnistin.

Luottamussuhteen rakentaminen Danteen vei lähemmäs vuoden, eikä sekään tehnyt ruunasta helppoa käsiteltävää, kaikkea muuta. Mutta se lakkasi pitämästä minua yhtenä monista vihollisistaan, ja vuosien mittaan sen luonne pehmeni, niin että muutkin pystyivät käsittelemään sitä. Sannin lähdettyä minä otin sen kuitenkin itse hoiviini, kun ei yliherkästä Blue-arabistani kuitenkaan ollut kunnon kisahevoseksi. Ja Dante - se ei ehkä ole Coronaan verrattava huippuluokan kilparatsu, mutta näytäpä minulle maastoeste, jota Dante ei yrittäisi hypätä, vaikka se veisi siltä hengen. En ole milloinkaan nähnyt sen kieltävän maastokokeessa, enkä ole milloinkaan nähnyt sen epäonnistuvan kiintoesteellä oman virheensä vuoksi.

Mutta se Dantesta, sillä Renata vilkuilee kelloaan merkitsevästi. Paitsi pakkaaminen, minulla on vielä paljon asioita hoidettavana ennen lähtöä. Pakko varmaankin tehdä numeroitu lista kaikesta, sillä muuten minä en tähän kykene. Vaeltaminen kokeneilla, rauhallisilla clydesdalenhevosilla pätevän eräoppaan johdolla on varmastikin turvallista, mutta mieleni ei suostu lakkaamaan spekuloimasta kaikella sillä, mikä vaelluksella voi mennä pieleen. Luulisi että olisin Leiskuharjan viisi- ja puolivuotisen historian aikana oppinut, että aina, kun olen varautunut pahimpiin mahdollisiin kauhuskenaarioihin, niistä ei näy merkkiäkään - oppinut yksinkertaisesti luottamaan siihen, että asiat sujuvat, kuten ovat sujuneet aina ennenkin. Mutta ei. Minun täytyy aina ottaa huomioon katastrofin mahdollisuus. Renatalla on tapana kysyä, miksi ihmeessä, kun en kuitenkaan voi tehdä sille mitään, jos se on tapahtuakseen. En ikinä osaa vastata.