Kuvittele (minä jättäisin mieluummin kyllä kuvittelematta, mutta kun minä koen tätä parhaillaan) pieni aukio ikivanhalta tuntuvan, hiljaisena narisevan metsän pimeässä katveessa, vaellusteltta jonka kangas kahahtaa pelottavasti aina kun jokin matalalla riippuva lehdetön oksa hipaisee sitä, kylmät kätesi jotka (nyt seuraa se pahin kaikesta) pitelevät ensimmäistä kertaa ikinä tablettia, siis sellaista pientä pelottavaa tietokoneen sukulaista, jossa on omituinen näyttö jolle ilmestyvät muka-näppäimet, joita sinun pitää sitten hipaista, mutta ei liian lujasti, ettei synny montaa kirjainta, eikä liian kevyesti, jolloin odotat ja tuijotat mutta mitään ei ilmesty. Ja auta armias jos uuden lämpimän vaellustakkisi hiha epähuomiossa osuu väärään kohtaan tuossa luonnottomassa laitteessa, näyttö hyppää jonnekin ihan omituiseen paikkaan, ja joudut pyytämään vieressäsi istuvaa kauhullesi katketakseen nauravaa walesilaispoikaa selostamaan kahdennentoista kerran, miten pääset takaisin edelliseen ruutuun, ja mistä se muka-näppäimistö taas tuleekaan esille. Okei, minä olen pelkuri. Mutta juuri tällä hetkellä minä lähtisin mieluummin tämän kansallispuiston loputtomaan pimeään metsään hirveiden eteläenglantilaisten villipetojen armoille aivan ypöyksin kuin koskettelisin tätä paholaisen keksimää modernin maailman ihmettä enää yhtään enempää.

Ensimmäinen nummivaelluspäivä on siis takanapäin, ja olemme leiriytyneet ja syöneet retkiaterian, mutta ulkona on turha viettää iltaa yhdessä, koska siellä on sysipimeää emmekä voi sytyttää nuotiota. Pysähdyimme nuotiopaikalle päivän ensimmäisellä aterialla, Lucy on todella suunnitellut vaelluksensa huolella, hänellä on siellä täällä reittien varrella katoksia, joissa säilytetään hevosille ruokaa ja vettä sekä kuivaa polttopuuta. Meidän ratsastajien lisäksi melkoisia tavarakuormia kantavat jättilaishevoset tuntuvat suhtautuvat kaikkeen tyynen rauhallisesti, vaikka Lucyn punarautias johtotamma Berry melkoisen kipakka tapaus onkin. Brave on osoittautunut todelliseksi luottohevoseksi, mutta kilpalaukassa siitä ei kyllä koostaan huolimatta ollut mihinkään, sillä vaikka miten kannustin, se pysytteli rauhassa jälkijoukossa, ja täysveriseni Lustin hoitajan Pinssen ratsastama alfaori Aramis sai rauhassa vetää laumaa. Ratsastan kahden tamman, Freesian ja Rillan välissä kulkiessamme jonossa, mutta Brave ei näytä piittaavan niistä tuon taivaallista. Sen sijaan Aramis osaa kyllä hienovaraisen kosiskelun, joten ehkä ratsuni on vain viisaasti luopunut taistosta tuon hurmurin kanssa.

Maisemat täällä ovat kyllä uskomattomia. Tokihan minä olen Dartmoorissa käynyt, useastikin, kun kerran olen lähellä kasvanut, mutta Lucy tuntee tämän maan kuin omat taskunsa ja osaa näyttää meille ihmeitä joita emme muutoin edes huomaisi. Hän tuntee jokaikisen kasvin, oli se viheriöivä tai alkutalven tappama, ja osoitteli niitä minulle aiemmin illalla kun meillä vielä oli valoa. Useimmat tunsin ulkonäöltä, mutten ollut koskaan tiennyt niiden nimiä, enkä osaisi nimetä niitä suomeksi vaikka joskus niihin törmäisinkin. Kanervaa täällä kasvaa toki loputtomiin aukeilla alueilla, mutta sen muistinkin. Lunta ei tietenkään tähän aikaan vuodesta ole, ja lämpötilakin oli päivällä +10, mutta yöksi on hyvin suurella todennäköisyydellä luvattu kovaa sadetta. Ratsuilla onkin lämpöloimiensa päällä kaulakappaleelliset sadeloimet, ja ne näyttävät aivan huppupäiseltä munkkiveljeskunnalta seistessään puiden katveessa. Oli muuten hulvatonta, kun otimme siltä katokselta mukaan heinää, joka lastattiin mihinkäs muualle kuin hevosten selkään. Jonon pysähtyessä hetkeksi tasaamaan välejä, Brave yritti kurkotella suullisen syötävää satulansa takaa. En olisi ikinä uskonut että niin massiivinen hevonen saa itsensä niin käsittämättömälle mutkalle! Ja saihan ori palkintonsa, tosin koko heinäkuorma oli vähällä hajota, ja Lucy piti minulle pienen saarnan ratsun kurissa pitämisestä, eikä ottanut kovin hyvällä sitä kun minä en kyennyt muuta kuin nauramaan vedet silmissä tyytyväisenä kuolaimet suussa mussuttavalle Bravelle.

Urossetterit ovat mukanamme, ja uskokaa tai älkää, niillä on omat, koirille valmistetut tukevat vaellusreppunsa, ja ne kantavat itse kaiken mitä tarvitsevat. Jopa niiden ruoka- ja juomakupit ovat kokoontaitettavia! Surukseni Brandy, joka on Lucyn suosikki, nukkuu hänen teltassaan, mutta olen hyvää vauhtia ystävystymässä englanninsetteri Camon kanssa, josta Reece pitää huolta. Mutta nyt kadotin taas kerran näppäimistön, ja käteni alkavat olla muutenkin melkoisen jäässä. Ainoat "näppäimet" (huoh!) joita enää aion hipaista ovat "julkaise" ja "kirjaudu ulos", ja sitten ryömin makuupussiini ja utelen Reecelta lisää siitä miten hän oikein päätyi Crowmooriin Lucyn avuksi. Hän mainitsi olleensa "kulkuripoika", ja jos lasken oikein, hän on ollut tuolloin vasta kuudentoista. Sen täytyy olla mielenkiintoinen tarina.

Lisää epätoivon vimmalla hiveltyjä päivityksiä luvassa kun olen toipunut tästä ensimmäisestä. Kirottu tekninen kehitys. Minä olen liian vanha tällaiseen.